Heitän ilmoille kummallisen väitteen: keskittymiskyvyssä ei ole kyse kyvystä, jota voisi harjoittamalla kehittää.
Kuvitellaan tilanne, jossa Pekka kokee ahdistusta, sillä hän ei pysty keskittymään tehtävään. Pekka toistaa itselleen narratiivia, että hänellä on huono keskittymiskyky. Hetken päästä Pekka kuitenkin aloittaa mielenkiintoisemman tehtävän, johon hän uppoutuu superkeskittyneesti.
Pekka ei ole koskaan tehnyt yhtään keskittymisharjoitetta, silti hänen keskittymisensä on mieletöntä jälkimmäisessä tehtävässä.
”Kyky” eli ”skill” tarkoittaa jotain, mitä voidaan ’kehittää harjoittamalla’. Tuon harjoittelun seurauksena meidän tulisi olla kyseisessä taidossa sitten parempia. Silti kaksi ihmistä, joista toinen harjoittelee päivittäin keskittymistä, toinen ei, pääsevät aivan yhtä helposti keskittyneeseen tilaan…
…kunhan vain sisäiset ja ulkoiset olosuhteet ovat ihanteelliset.
Keskittymiskyky eli ’kyky keskittyä’ on TILA, ei ”kyky”. Aivan samalla tavalla kuin ”flow-tila” on TILA, ei kyky.
Kyky ja tila eivät voi olla sama asia: toinen viittaa opittuun taitoon, toinen lopputulemaan.
Parhaimpia keskittymiskyvyn määritelmiä on seuraava: ”Kyky suunnata ponnistelut ja tarkkaavuus yhteen asiaan kerralla, uppoutua tekemiseen riittävän pitkäksi aikaa, ilman että muut asiat tulevat häiritsemään tähän asiaan keskittymistä”.
Meillä kaikilla on luontainen taipumus (”ability”) suunnata ponnistelut ja tarkkaavuus yhteen asiaan kerralla, meillä kaikilla on taipumus uppoutua tekemiseen riittävän pitkäksi aikaa keskittyneesti. Tuo taipumus on synnynnäinen, sitä ei itsessään voida kehittää harjoittelemalla.
Puhumme keskittymiskyvystä harhaanjohtavasti, ja olen huomannut, että se usein sekoittaa ihmisiä. Erityisesti siksi, että monet kuvittelevat aidosti menettäneensä kykynsä keskittyä: näinhän meille usein toistellaan.
Olisi evoluutiolta melkoinen harha-askel, jos tuon kyvyn voisi aidosti menettää. Suunnitteluvirhe olisi myös, jos tuo kyky heikkenisi kollektiivisesti meiltä ihmisiltä.
Kun tyypillisesti puhumme keskittymiskyvyn heikkenemisestä, puhumme todellisuudessa vaikeudesta motivoitua tylsiin tehtäviin eli ’vähemmän nopeita palkintoja tuottaviin tehtäviin’.
Keskittymiskykyharjoitteet ovat tehokkaita, mutta ne vaikuttavat usein aivan eri tavalla kuin kuvittelemme. Kun motivoidumme hommaan riittävästi, keskittynyt tila seuraa luontaisesta perässä. Keskittymiskykyharjoitteet toimivat, koska ne kehittävät minäpystyvyyden tunnettamme (esim. kykyämme interoseptioon tai kykyämme hillitä impulsseja), mikä puolestaan ruokkii motivaatiojärjestelmäämme jatkamaan paremmin tylsän tehtävän parissa.
Se, mitä haluan sanoa:
”Keskittyminen on tila, joka seuraa siitä, että olemme riittävän motivoituneita tehtävään. Mitä motivoituneempia olemme, sitä syvempi keskittyminen. Erilaisista harjoituksista on apua, motivaatiojärjestlemän välityksellä. Mutta ilman harjoitteita pärjää myös, muokkaamalla tehtävistä vain riittävän motivoivia”.
Toivottavasti opit uutta 🧠😊