Siirry suoraan sisältöön

Maradona & Jumalan käsi – kaikkien aikojen luovin oivallus urheilussa?

Esipuhe

Tässä tekstissä kirjoitan Diego Armando Maradonasta (1960–2020) ja maailman kuuluisimmasta maalista: Jumalan kädestä. Kirjoitan aiheesta luovuuden, ja vielä tarkemmin ilmaistuna, luovan oivaltamisen näkökulmasta. Väitän, että Maradonan käsimaali on yksi urheiluhistorian suurimmista luovista oivalluksista – kenties se kaikkein suurin. Luovana oivalluksena se on merkittävämpi kuin Mikael Granlundin ”ilmaveivi”, Mika Häkkisen ohitus Schumacherista Span radalla vuonna 2000 tai yksikään Roger Federerin lyöntisuorituksista: koskaan. Väitteeni perustelen luovuuskäsitteistön avulla, sillä tässä tapauksessa ajattelen sen olevan ainoa sopiva lähestymistapa.

Hypätään siis kesään 86. Vamonos! Pysy matkassa.

Kesä 1986, Mexico City

Maissinkeltainen aurinko hunnuttaa Mexico Cityn Estadio Azteca-stadionin. 114 580 katsojaa hengittää kuin yksillä keuhkoilla. On vuoden 1986 jalkapallon MM-kilpailut. Argentiina ja Englanti kohtaavat 22 kesäkuuta kisojen puolivälieräottelussa. Vasta 4 vuotta on vierähtänyt Falklandin sodasta, Pentti Salmi selostaa ottelua suomalaisille.

Toista puoliaikaa pelattu kuusi minuuttia, peli maalittomassa. Argentiina hyökkää. Maradona tekee uljaan nousun vasemmalta laidalta ohittaen kolme Englannin pelaajaa. Juuri ennen kuudentoista rajaa hän pelaa matalan syötön joukkuetoverilleen Jorge Valdanolle. Maradona jatkaa juoksuaan kohti Englannin maalia, hän toivoo seinäsyöttöä Valdanolta. Pallo kuitenkin karkaa Valdanon jalasta ja pomppaa häntä selän puolelta vartioineen Englannin Steve Hodgen ulottuvilla. Hodge kurkottaa palloon vasemmalla jalallaan. Maradona ehtii ottaa muutaman hidastavan askeleen, sillä odotettu seinäsyöttö ei koskaan saavu perille. Englantilaisen osuma palloon on kuitenkin epäpuhdas. Peliväline nousee korkeuksiin Englannin puolustusalueella. Peter Shilton englannin maalilta lähtee tavoittelemaan palloa yläilmoista. Samoin tekee 1,65 senttinen Maradona. Se mitä tapahtuu seuraavaksi, on täydellinen esimerkki ilmiöstä, jota luovuuskirjallisuudessa nimitetään luovaksi oivallukseksi (creative insight)1. Tuttavallisemmin vain oivallus.

Mikä on luova oivallus eli ”aha-hetki” ja millaisesta luovuudesta siinä on kyse?

Arkhimedes kylpyammeessa: ”heureka!”. Tämän anekdootin tunnemme kaikki. Luova oivallus, jota myös ”aha-hetkeksi” nimitetään, voidaan määritellä äkilliseksi ymmärrykseksi, joka ratkaisee jonkin ongelman tai jonka avulla tilanne tulkitaan (”nähdään”) uudella tavalla1. Oivalluksille on tyypillistä, että tiettyyn tilanteeseen tai ongelmaan liittyviä elementtejä yhdistellään ja järjestellään uudella tavalla, jolloin lopputuloksena on yllättävä tai epätyypillinen tulkinta tilanteesta1.

On esitetty, että oivaltamisen taustalta löytyy tiedostamattoman mielen toiminta. Teorian mukaan tiedostomaton mieli yhdistelee tilanteeseen liittyviä asioita eli ”käsittelee ongelmaa”, minkä johdosta ratkaisu saattaa putkahtaa täysin yllättäen tietoiseen mieleen2,3. Oivallus luokitellaan yhdeksi luovuuden alatyypiksi, sillä se johtaa aina uudenlaiseen, yllättävään lopputulokseen4. Oivalluksesta, ja mm. sen kiistanalaisesta suhteesta luovuuteen, suosittelen lukemaan lisää esim. Kounioksen ja Beemanin (2009)1 tai Carpenterin (2019)5 tieteellisistä artikkeleista.

Vaan ovatko kaikki oivallukset sitten luovuutta? Eivät tietenkään, on tyhjänpäiväisiä oivalluksia ja on luovia oivalluksia – sekä kaikkea siltä väliltä. On oivalluksia, jotka tuottavat luovuuden tunteen henkilökohtaisella tasolla; ja on oivalluksia, jotka muuttavat maailmaa. Tässä tekstissä ei syöksytä luovuusmääritelmien loputtomaan viidakkoon. Riittää, että kiinnostuksen kohteemme on määritelty sekä sopivan tarkkarajaisesti että ymmärrettävästi.

Maradonan maali täyttää epäilemättä luovan lopputuloksen eräänlaiset, laajalti hyväksytyt, ”perustason” kriteerit6. Niiden mukaan luovan lopputuloksen tulee olla: 1) uusi/ainutlaatuinen, 2) tarkoituksenmukainen, 3) yllättävä. Vasta kun lopputulos täyttää kaikki nämä kolme kriteeriä, sitä voidaan pitää luovana. Olennaisempaa onkin selvittää, mikä tekee Jumalan kädestä erityisen luovan oivalluksen, kun sitä verrataan kaikkiin muihin vertailukelpoisiin urheilusuorituksiin.

Mitä yhteistä on Jumalan kädellä ja suhteellisuusteorialla?

Jotta Maradonan maalin nerokkuus voitaisi ymmärtää luovuuden näkökulmasta, on vielä vastattava luovuuskäsitteistön avulla yhteen kysymykseen: minkä tyyppisestä luovuudesta maalissa oli kyse? Luovuustyypittelyitä on useita ja ne kaikki sopivat parhaiten hieman erilaisten lopputulosten arviointiin. Maradonan maalia on kiehtovaa tutkia Margaret Bodenin luovuustyypittelyiden kautta7. Boden on jakanut luovuuden kolmeen tyyppiin. Niistä ensimmäinen, kombinatorinen luovuus, on sitä, kun tutuista ideoista yhdistellään uusia ja yllättäviä lopputuloksia. Tällainen luovuus on sekä arkipäiväisessä elämässä että uusien innovaatioiden kehittelyssä selvästi yleisin luovuustyyppi.

Eksplatorisessa luovuudessa ainutlaatuiset ja yllättävät ideat puolestaan syntyvät, kun tietylle alalla tyypillisiä rajoja hieman kokeillaan eli vakiintuneita käsitteitä ja toimintatapoja venytetään pidemmälle kuin on aiemmin osattu tai uskallettu. Jalkapallossa eksplatorista luovuutta voi olla esim. se, kun pelaaja alkaa pohtimaan erilaisia tapoja hyödyntää kehoaan pallon kuljettamiseen, haltuunottamiseen tai maalin tekemiseen. Eksplatorisessa luovuudessa on kuitenkin olennaista, että tätä eräänlaista tyylien, sääntöjen tai konventioiden uudenlaista ”tutkailua” tapahtuu totuttujen rajojen puitteissa (tarkemmin ilmaistuna = kontekstiin liittyvän konventionaalisen käsiteavaruuden sisällä). Pelaaja ei voi esim. lennossa keksiä, että shakissa ratsu voikin liikkua yhden ruudun poikittain: tällainen improvisointi tekisi pelaamisesta ja sääntöjen noudattamisesta täysin mahdotonta. Väitän, että monet asteittain tapahtuneet kehitysaskeleet urheilussa ovat seurausta nimenomaan eksplatorisesta luovuudesta (mm. mäkihypyn V-tyylin, hiihdon Wassberg-tekniikan, vapaauintitekniikan sekä kuulantyönnön pyörähdystekniikan keksiminen).

Luovuuden tyypeistä kiehtovin on kuitenkin transformaalinen luovuus, josta uskon, ainakin osittain, Maradonan maalissa olleen kyse. Lähestytään tätä luovuuden tyyppiä seuraavien kysymysten kautta. Mitä, jos tutkailu suuntautuu konventionaalisen käsiteavaruuden ulkopuolelle? Mitä jos sääntöjen rikkominen synnyttää uudet säännöt? Albert Einstein ei liiammin välittänyt fysiikan ”sovituista” laeista: hän synnytti uudet lait. Tämän jälkeen meillä oli täysin uudet käsitteet, kokonainen käsiteavaruus, jonka avulla fysiikan ilmiöitä ymmärrettiin vanhasta poikkeavalla tavalla.

Tämä erottaa transformaalisen luovuuden eksplatorisesta luovuudesta, kuten seuraavassa van Gogh-esimerkissä valaisen. Vincent van Gogh osasi hyödyntää mm. ainutlaatuista maalaustekniikkaa sekä värejä poikkeavalla tavalla, mutta toisaalta hän myös pysytteli tiukasti maalaustaiteen sääntöjen rajoissa: eli käytti jonkinlaista kynää tai sivellintä sekä maalauspohjaa, aivan kuten kaikki muutkin taiteilijat. Rajoja liikuteltiin, niitä kokeiltiin, mutta vain tietyn käsiteavaruuden sisällä, jolloin tietyt (maalaustaiteen) konventiot säilyivät.

Eksplatorisen ja transformaalisen luovuuden suhde on yleensä hyvin tulkinnanvarainen – jako on monesti vaikea tehdä. Myös Jumalan käsi sijoittuu johonkin näiden kahden luovuustyypin välimaastoon, eikä väittely siitä tässä yhteydessä ole tarkoituksenmukaista. Maa kiertää aurinkoa, avaruus kaareutuu, kättä voidaan hyödyntää pään jatkeena, kunhan tuomari ei sitä näe. Olennaisempaa, hyvä lukija, on kuitenkin hahmottaa se, mitä yritän sanoa – Jumalan kädessä unohdettiin totutut keinot pelata palloa; keksittiin, miten ratsua voidaan liikuttaa tavalla, joka ei ollut ennen sallittua. Ja se kannatti.

Palataan hetkeksi Meksikoon.

51. peliminuutti: Maradonan ”heureka-hetki”

Jäimme tilanteeseen, jossa valkomusta nahkapallo on kohonnut yläilmoihin. Tilanteen tulisi johtaa vain ja ainoastaan yhteen lopputulemaan: Peter Shiltonin tulisi vaivatta napata pallo yläilmoista, laskeutua viheriölle, antaa isällinen taputus Diegon selkään hyvästä tsempistä ja lähettää peliväline kauas omalta maalilta. Tai sitten vaihtoehtoisesti vain nyrkkeillä pallo vähemmittä riskeittä keskialueelle. Daavid ja Goljat, Maradona ja Shilton.

Maradona hyppää ennen Shiltonia ilmaan. Sitten kaikki käy nopeasti. Pallo pomppii maaliin, Maradona juoksee kentän laidalle juhlimaan, joukkutoverit seuraavat hieman epävarmoissa tunnelmissa. Peli 0–1. Shilton ja koko Englannin joukkue protestoi. Ensireaktio on, että Maradona on juuri puskenut pallon maaliin. Päällään. Tottakai. Milläs muulla? Maali hyväksytään, videotuomaroinnista kuullaan vasta 30 vuotta myöhemmin. Neljä minuuttia myöhemmin Maradona tekee toisen maalin. Ja se maali onkin ihan oma legendansa.

Seuraa hidastus, mitä tilanteessa todella tapahtui? Vain hetkeä ennen kuin Shilton ehtii palloon Maradonan vasen käsi on jo noussut hieman hänen päänsä yläpuolelle. Maradona ei lyö palloa, hän ei myöskään aktiivisesti työnnä palloa mihinkään suuntaan. Käsi on hieman koukussa, kyynärpää osoittaa lähes suoraan alas. Maradonan kehon asennossa on luonnollisuutta. Sellaista luonnollisuutta, joka viestii, että hän on hyppäämässä aivan tuiki tavalliseen pääpalloon. Käsi ei ojennu kohti taivasta, siitä tulee pään jatke, Maradona osaa siis piilottaa kätensä juuri sopivasti tuomareiden katseilta. Osumaa käteen voidaan verrata siihen, kun hyökkääjä jääkiekossa ohjaa puolustajan laukoman kiekon maaliin. Maila täytyy vain asettaa oikeaan aikaan oikeaan kulmaan, pitää tiukasta kiinni ja antaa fysiikan lakien ohjata peliväline maaliin.

Englantilaiset tuntevat sekä jalkapallon säännöt että kyseisen pelin säännönmukaisuudet varsin hyvin. Saksa voittaa aina ja ainut ruumiinosa, jolla palloon ei saa koskea ovat kädet. Entäpä, jos kyseessä onkin Kaikkivaltiaan käsi? Maradonan vasemmalta kädeltä se rakeisessa kuvassa edelleen näyttää, mutta voin toki jälleen olla väärässä.

Se kaikista olennaisin kysymys – oliko kyse reaktiosta vai tiedostetusta oivalluksesta?

Mikä on se hetki, kun Maradona päättää tehdä maalin kädellään? Oivalluksen näkökulmasta tämä on oleellinen kysymys. Meidän täytyy nimittäin pystyä osoittamaan, että Maradona tiedostaa riittävän hyvissä ajoin, mitä hän aikoo tehdä, ja ettei hän vain reagoi vaistonvaraisesti Shiltonin ulostuloon.

Yksi näkemys, ja lähtökohtaisesti ihan kelpo sellainen, voisi siis olla, että Maradona toimii reaktiivisesti Shiltoniin, jolloin hän vain vaistomaisesti kohottaa kätensä kohti palloa. Tämän teorian mukaan Maradona tajuaa vasta ilmassa tulevansa häviämään kaksinkamppailun ja vaistomaisesti, tiedostamatta, ohjaa pallon kädellään maaliin. Mikäli näin on, väite Maradonan nerokkaasta, tiedostetusta, oivalluksesta vesittyy: kyseessä onkin vain vaistonvarainen reaktio. Toinen näkemys, joka taas puoltaisi Maradonan tietoista päätöstä, on, että heti kun Maradona lähtee kiihdyttämään kohti pääpalloa, hän on päättänyt tehdä maalin kädellään.

Itse olen taipuvainen uskomaan jälkimmäiseen. Väitän, että Maradonan oivallus tapahtuu, ”lamppu syttyy”, vain hetki sen jälkeen, kun hän kiihdyttää ilmassa kieppuvaan palloon (siitäkin huolimatta, että Diego itse pitää maaliaan jumalallisena väliintulona). Aivan kuten JFK:n salamurhassa, todisteita joudutaan etsimään kuvanauhalta. Teoretisoimaan, tutkailemaan rikospaikkaa. Väitteeni perustan ennen kaikkea siihen, mitä kuvanauhalta näkyy, mitä olen yli 10 vuotisen jalkapallourani aikana oppinut sekä siihen, mitä loputon määrä penkkiurheilua jalkapallon parissa on opettanut. Jotain hyötyä siis tästäkin, sanovat mitä sanovat.

Kaikki todisteet ovat videonauhalla, silmiemme edessä

Lähdetään liikkeelle itse syytetystä: Maradonasta.

Diego on kokenut pelaaja. Hän tietää varsin hyvin, mitä korkea pallo boksissa tarkoittaa. Se tarkoittaa sarvien kolistelua maalivahdin kanssa, ja jos sarvet, kuten Maradonan tapauksessa, eivät ole fyysisesti kovin suuret, tällainen tilanne johtaa lähes poikkeuksetta hyökkäävän pelaajan kolhimiseen. Miettikää modernia jalkapalloa: kuinka usein näette hyökkäävän pelaajan menevän vauhdilla tuollaiseen palloon? Vain harvassa tapauksessa (= Jamie Vardy) pelaaja on niin kovaluontoinen, että hän ei välitä selvästä altavastaajan asemasta. Lähes poikkeuksetta hyökkäävä pelaaja ei lähde edes tavoittelemaan tuollaista palloa. Maalivahdin ulostulo tiedostetaan nopeasti, kolhimisvaara, ”not my ball”, ”not my pretty face”.

Miksi Maradona sitten menee päättäväisesti palloon, vaikka tietää Shiltonin lähtevän tavoittelemaan samaa pelivälinettä? Väitän, että Maradonalla on hyvissä ajoin selvä päämäärä. Videokuvasta näkyy, kuinka Maradonan hypätessä palloon hänen vasen kätensä nousee kohti palloa jo hyvissä ajoin. Lisäksi hän kääntää tarkoituksella selkänsä kohti Shiltonia. Hän siis pyörähtää ilmassa, jotta saa samalla suojattua sekä kasvojaan että sukukalleuksiaan, niin Shiltonin lähestyvältä nyrkiltä kuin siltä kuuluisalta maalivahdin polvelta.

Pyörähdys on kuitenkin muutakin kuin pelkkä suojautumisreaktio. Maradona kääntää kehoaan myös siksi, että hän pääsee pallon alle juuri oikeassa kulmassa suhteessa päätuomariin sekä juuri oikeaan aikaan suhteessa Shiltoniin. Pyörähdys on kuin taikurin illuusio. Vasen käsi sulautuu Maradonan valtavaa mustaa karvalakkia muistuttavan hiuspehkon taakse sekä Shiltonin palloa hapuilevien nyrkkien sekaan. Pyörähdys tekee illuusiosta sulavaliikkeisen, ja kuin kova kierrepallo se hämää niin tuomarin kuin katsojatkin.

Edellä ovat esitetty todistenumerot 1, 2 ja 3: päättäväinen eteneminen kohti pääpalloa, aikainen vasemman käden kohottaminen sekä pyörähdys. Nämä aihetodisteet viittaavat siihen, että Maradona tietää jo hyvissä ajoin rikoksensa tekotavan: rikoksesta on mahdollista selvitä vain, jos taikatemppua todistavien huomio osataan kääntää juuri oikealla hetkellä aivan muualle. Syyllinen siis, kunnes toisin todistetaan. Mikäli olen saanut sinut tässä vaiheessa vakuuttumaan, että on hyvin todennäköistä, tai ainakin mahdollista, että Maradonan ”heureka-hetki” koittaa edellä kuvaamallani tavalla, niin olen saavuttanut välitavoitteeni: olemme siis valmiita pohtimaan, mitä tämä tarkoittaa luovuuden näkökulmasta.

Maali luovuuden näkökulmasta

Taidokasta kehon käyttöä tai esim. pelivälineen käsittelyä, jonkin tavoitehakuisen toiminnan, kuten maalin tekemiseksi tai kilpailijoiden päihittämiseksi, voidaan nimittää kehollis-kinesteettiseksi älykkyydeksi8. Jotta taidokasta kehon käyttöä, esim. jonkin liikesuorituksen tekemistä, voitaisiin pitää luovana tekona, täytyy sen täyttää edellä mainitut luovuuden kriteerit: uutuus, tarkoituksenmukaisuus sekä yllätyksellisyys8.

Keho ei taivu ihan jokaiseen asentoon. On olemassa itseasiassa melko tiukat fyysiset rajoitteet eri asennoista, joita keholla voidaan suorittaa, minkä takia erityisen luovat (eli ainutlaatuiset ja yllätykselliset) keholliset suoritukset voivat olla melko harvinaisia8. Toisinaan juuri todella luova kehonkäyttö voi olla se ratkaiseva tekijä, jonka avulla saatetaan rikkoa ennätyksiä tai voittaa tiukat pelit. Nämä ovat katsojille niitä hetkiä, jotka muistamme ja joista nautimme kaikista eniten. Luovuuden tutkiminen urheilussa, esim. neurotieteen avulla, on kuitenkin erittäin vaikeaa, sillä urheilu on toimintaympäristönä sen verran haasteellinen verrattuna mm. taiteeseen tai tieteeseen. Mitään selviä kriteereitä ei voida antaa sen suhteen, millaiset suoritukset voitaisi luokitella urheilussa luoviksi8. Mikä on ero esim. luovan ja taidokkaan (eli hyvin harjoitellun) suorituksen välillä?

Jumalan kättä en kuitenkaan tarkastele puhtaasti luovuuden näkökulmasta, vaan kuten edellä olen esitellyt, yhtenä sen alamuodoista, luovana oivalluksena. Tämä jako helpottaa vertailua mm. moniin muihin nerokkaina oivalluksina pitämiimme urheilusuorituksiin, kuten Granlundin mestarilliseen ilmaveiviin vuoden 2011 jääkiekon MM-kilpailuissa.

Jumalan käsi vs. ilmaveivi – oivallus vs. harjoiteltu taito

Mikä Maradonan maalista tekee niin erityisen oivalluksen, kun sitä verrataan esim. Granlundin ilmaveiviin, Roger Federerin tennislyönteihin tai Muhammed Alin nerokkaaseen väsytystaktiikkaan, jossa hän antoi George Foreman lyödä itsensä vähitellen läkähdyksiin Zairen kuumassa illassa, vuoden 1974 titteliottelussa? Minkä tyyppisistä oivalluksista näissä oli kyse? Pohditaan asiaa aluksi harjoittelun ja sallittujen rajojen puitteissa.

”Näittekö, minkä maalin kaveri iskee!?” Nähtiinhän me, ja saattoi se jollain tulla uniinkin. On selvää, että Granlund oli harjoitellut tätä ilmaveiviään lukemattomia kertoja harjoitusjäällä, rohkeutta oli puolestaan toteuttaa itse suorite pelikentällä. Ja vielä välierässä. Huippusuoritus, nerokas oivallus. Mutta ei Maradonan veroinen.

Mikä sitten erottaa Granlundin oivalluksen Maradonan vastaavasta? Granlundin oivalluksessa oli kyse moneen otteeseen harjoitellun taidon toteuttamisesta aidossa pelitilanteessa. Kyse oli siis harjoitellusta, erittäin taidokkaasta suorituksesta, ja oivalluksesta siinä määrin, että Granlund oivalsi oikean hetken tälle suoritteelle juuri siinä tilanteessa koittaneen. Mutta idea ilmaveivistä ei syntynyt äkillisesti, täysin uutena ja yllättävänä ratkaisuna: tuota suoritetta oli hiottu, ja hän tiesi sen kuuluvan omaan työkalupakkiinsa sopivan hetken koittaessa.

Sama koskee myös Roger Federerin tennislyöntejä. Lyöntisuoritukset ovat äärimmäisen taidokkaita, suorastaan ihailtavia, mutta en muista koskaan nähneeni Federerin oivaltavan hyödyntää mitään sellaista taitoa tai tekniikkaa, mitä hän ei olisi harjoituskentällä entuudestaan treenannut. Entäpä Muhammed Alin taktiikka Foremania vastaan? Tässä oli kyse tietysti etukäteen suunnitellun strategian toteuttamisesta, eikä mistään varsinaisesta oivalluksesta ottelun tiimellyksessä. Häkkisen ohitus Schumacherista oli puolestaan yhtä paljon reaktiivista toimintaa kuin luovaa oivaltamista. Vapaapotkukikat, jääkiekkomaalivahtien epätavalliset torjuntatyylit tai omintakeiset harhautukset salibandyn rankkarilaukauksissa. Kaikissa on kyse, tavalla tai toisella, luovasta toiminnasta. Mutta kaikissa niissä on kyse yhtä paljon myös joko harjoitellusta taidosta tai puhtaasti reaktiivisesta toiminnasta.

Jumalan kädessä oli kyse taas puhtaasta oivalluksesta, todellisesta ”aha-hetkestä”. Jostain, mitä Maradona ei ennen ottelua ollut voinut kuvitellakaan tekevänsä. Jostain, mitä hän ei ollut takuulla harjoitellut etukäteen. Jostain, mistä hänellä ei ollut valmista toimintamallia eli skeemaa muistissaan. Jostain, mikä syntyi siinä hetkessä, ja joka ratkaisisi ongelman juuri siinä tilanteessa: miten voitan pääpallon?

Loppusanat

Jos Maradonan maali olisi hylätty, olisiko kyse ollut edelleen luovasta oivalluksesta? Vastaus ei ole helppo: olisi ja ei olisi. Tässä piilee luovuuden kummallisuus, joka liittyy yhteen luovuuden kriteereistä – tarkoituksenmukaisuuteen/hyödyllisyyteen. Jokin tuotos voi olla erittäin luova tietyssä kontekstissa, mutta ei enää toisessa (esim. älypuhelimille ei löydy paljoakaan käyttöä paikassa, jossa ei ole mobiiliverkkoa). Toisinaan jonkin tuotoksen luovuus tunnistetaan vasta vuosia tai vuosisatoja myöhemmin, sillä omana aikanaan niiden hyödyllisyyttä ei osata arvostaa riittävästi (esim. monet tieteelliset saavutukset).

Mikäli käsivirhe olisi noteerattu, ei maalia olisi hyväksytty, eikä Maradonan oivallus olisi ollut enää hyödyllinen kyseissä kontekstissa. Onnistunut suoritus eli maalin syntyminen teki sääntöjen rikkomisesta siis tarkoituksenmukaisen. Mutta voidaanko toisaalta ajatella, että oivallus tällaisessa tilanteessa on aivan yhtä arvokas, vaikka se ei johdakaan aina haluttuun lopputulokseen. Tähän voi vastata lyhykäisyydessään, että henkilökohtaisena oivalluksena (personal creativity) se olisi ollut aivan yhtä arvokas, mutta historiallisena oivalluksena sen arvoa ei olisi tunnustettu samalla tavalla. Kukapa esimerkiksi muistaa jokaisen niistä kaikista Edisonin oivalluksista, kun hän keksi lukemattomia tapoja, miten hehkulamppua ei saa syttymään. Muistamme vain historiallisesti merkittävät eli ne kaikista tarkoituksenmukaisimmat luovat suoritukset ja luomukset. Tässä piilee luovuuden määrittelyn keskeinen, ja hyvin tunnistettu, haaste: määritelmiä löytyy yhtä paljon kuin on käyttötarkoituksiakin.

Lopuksi mainitsen vielä muutaman sanan leikistä ja sen merkityksestä luovuuteen. Aiemmin esitin, että on hyvin epätodennäköistä, että Maradona olisi ennen ottelua tullut edes ajatelleeksi maalin tekemistä kädellään – saati sitten harjoitellut mitään vastaavaa tulevia tilaisuuksia varten. Tämä ei välttämättä pidä paikkansa. On nimittäin täysin mahdollista, että jonkun harjoitussession aikana Maradona olisi leikitellyt ajatuksella ja kenties hupailumielessä kokeillutkin maalin tekemistä kyseisellä tavalla oman joukkueen maalivahtien kustannuksella. On näin ollen mahdollista, että jonkinlainen valmis skeema Maradonalla oli siitä, miten hän voisi kättänsä jossain pääpallotilanteessa hyödyntää: jäämättä tietysti kiinni. Mikäli näin on, ja sitä emme saa kenties ikinä tietää, korostaa se vain leikin merkitystä luovuudessa.

Diegolle (El Pibe de Oro),

Teemu

LÄHTEET

  1. Kounios, J., & Beeman, M. (2009). The Aha! moment: The cognitive neuroscience of insight. Current directions in psychological science, 18(4), 210-216.
  2. Normative data for 144 compound remote associate problems. Behavior Research Methods, Instruments, & Computers, 35, 634–639.
  3. Journal of Experimental Psychology: Learning, Memory, and Cognition, 22, 1443–1462.
  4. Journal of Personality and Social Psychology, 88, 263–275.
  5. Toward Super-Creativity-Improving Creativity in Humans, Machines, and Human-Machine Collaborations. IntechOpen
  6. Creative Ideas and the Creative Process: Good News and Bad News for the Neuroscience of Creativity. Teoksessa Jung, R.E & Vartanian, O (toim.) The Cambridge Handbook of the Neuroscience of Creativity (Cambridge Handbooks in Psychology). Cambridge University Press. Kindle Edition. Sivut 9-17.
  7. Teoksessa Vartanian, O., Bristol, A. S., & Kaufman, J. C.  Neuroscience of Creativity. 1. painos. Cambridge, MA, US. 3-18.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *