Miten tunnejohtamista voisi kehittää aivoja ymmärtämällä? Lukemalla esimerkiksi seuraavan julkaisun, jossa paljastan, miten voimakkaat tunnekokemukset vaikuttavat myöhempään käytökseemme sosiaalisissa tilanteissa.
Ahdistavimmat kokemuksemme liittyvät usein johonkin tunnepitoiseen sosiaaliseen tilanteeseen. Koska kyseiset muistot ovat palautettavissa pitkäkestoisesta elämäkerrallisesta muististasi, usein jopa vuosikymmenien päästä, lukuisia neurobiologisia muutoksia on selvästi tapahtunut aivoissasi.
Aivoja pidetään muistojemme pääasiallisena varastointipaikkana. Aivojen toimintaa tukee kuitenkin myös kehomme hormonaalinen järjestelmä, jonka tehtävän on säädellä muistijälkien lujittumista. Tunteita voimakkaasti kiihottavat tekijät saavat muistijälkemme ilmiselvästi vahvistumaan, sillä tällainen voimallinen tunnevirittyminen viestii aivoillemme, että jotain muistamisen arvoista on tapahtunut.
Esimerkiksi stressaavissa tilanteissa, joita voivat olla mm. tärkeä palautekeskustelu tai ensimmäinen työpäivä uudessa paikassa, lisämunuaisydin erittää sekä adrenaliinia että glukokortikoideja. Nämä hormonit puolestaan käynnistävät lukuisia muistijälkeä lujittavia signalointikaskadeja hermostossamme.
Lisämunuaisesta erittynyt adrenaliini esimerkiksi sitoutuu aluksi vastaanottajareseptoreihinsa vagushermossa, ja vagushermo puolestaan signaloi erittämänsä glutamaatti-välittäjäaineen välityksellä signaalin eteenpäin. Signalointikaskaadi päätyy lopulta aina mantelitumakkeeseen asti, jonka basolateraalinen osa reagoi voimakkaasti, kun sen solureseptoreihin kiinnittyy välittäjäaine noradrenaliinin molekyylejä.
Toinen tapa, jolla adrenaliini lujittaa tunnemuistoja, tapahtuu maksasta vapautuneen glukoosin avulla. Stressaavissa tilanteissa keho ja aivot tarvitsevat energiaa, joten adrenaliinin tehtäväksi jää varmistaa, että maksa tehostaa glukoosin eritystä verenkiertoon. Tämä lisäenergia on tarpeen, sillä se käytetään hyödyksi välttämättömien, muistijälkeä vahvistavien, uusien proteiinien valmistamiseksi.
Lisämunuaisesta vapautuneet nk. ”stressihormonit” eli glukokortikoidit taas säätelevät muistijäljen lujittumista pitkälti samaan tapaan kuin adrenaliini, käynnistämällä noraderenaliinista riippuvaisia molekyylikaskaadeja, jotka vaikuttavat muun muassa mantelitumakkeen basolateraalisen osan aktivaatioon.
Voimakkaat tunnekokemukset eivät ole siis vain ohimeneviä tilanteita, vaan ne jättävät vahvistuneen muistijäljen aivoihimme – ja täten kaikilla näillä kokemuksilla on aina vaikutuksensa myöhempään toimintaamme sosiaalisissa tilanteissa.
Onneksi tunteita voidaan myös hyödyntää: Sopiva stressi tehostaa sekä oppimistamme että tehokkuuttamme, ja siksi sen säätely on olennainen osa myös tunnejohtamista. Onkin lukuisia käyttökelpoisia tapoja luoda myönteistä stressiä työyhteisöihin, joilla viritetään ihmiset toimimaan ja oppimaan ihanteellisessa tunnetilassa.
Neurokemiamme ymmärtäminen tässä todella auttaa 🧠👨🔬
Esimerkkeinä kaikesta edellä mainitusta voidaan osoittaa muutama mielenkiintoinen tutkimus: Eräs niistä on Larry Cahillin ja Alkiren (2003) koeasetelma, joka on vain yksi monista muistitutkimuksista, joissa on havaittu, että injektoimalla adrenaliinia välittömästi visuaalisen kuvasarjan katsomisen jälkeen, tutkittavat muistivat viikkoa myöhemmin heille esitetyt kuvat verrokkiryhmää paremmin.
Mainitsemisen arvoisia ovat myös Mabryn (1995), Goldin (2005), Morrisin (2013) ja heidän tutkimuskumppaneidensa selvitykset, joissa he ovat eläinkokein osoittaneet, että muistijälkien lujittumista voi iäkkäillä eläimillä ehkäistä glukoosin vaimentunut eritys. Vaikka tunnepitoiset tapahtumat saavat näillä eläimillä aikaan adrenaliinin vapautumista, tämä adrenaliinin vapautuminen ei kuitenkaan aiheuta vastaavaa glukoosin erittymistä maksasta. On mahdollista, että juuri tästä syystä iäkkäät eläimet eivät kykene lujittamaan muistijälkiä yhtä vahvasti kuin nuoremmat verrokkinsa.
Vahvistusta tälle hypoteesille tuovat muun muassa tutkimukset, joissa injektoimalla glukoosia dorsaaliseen hippokampukseen, on tätä muistiin tallentamisen vajavaisuutta kyetty ehkäisemään (Morris & Gold 2013). Toisen hypoteesin mukaan on myös mahdollista, että ikääntyneet eläimet eivät ylipäätänsä reagoi huomiota herättäviin kokemuksiin niin tunnepitoisesti, jolloin muistijälkiä lujittavia hormoneita ei erity voimakkaasti, ja täten nämä kokemukset eivät jätä niin vahvoja muistijälkiä (Gold & Korol 2012).
Lisää luettavaa:
Rudy, J. W. (2021). The neurobiology of learning and memory. Sinauer Associates.