Miksi emme ole koskaan tyytyväisiä siihen, mitä meillä jo on? Mikä saa meidät kohtalokkaalla tavalla haluamaan jatkuvasti lisää?
Dopamiini on mielenkiintoinen neurokemikaali. Sitä voidaan syystäkin nimittää eräänlaiseksi ”lisää, lisää–molekyyliksi”.
Dopamiinin tehtävä on ollut varmistaa, että motivoidumme tavoittelemaan selviytymisen kannalta tarpeellisia resursseja. Usein tämä on tarkoittanut, että liian paljon resursseja ei voi koskaan olla – parempi siis haalia niitä varastoon pahan päivän varalle.
Nykypäivän yhteiskunnassa usein kysyttyjä kysymyksiä ovatkin: Miksi emme ole koskaan tyytyväisiä nykytilaan? Miksi kyllästymme nopeasti uuteen työpaikkaan? Miksi työuuvumme?
Taustalla piilee kenties yksi ainoa aivokemikaali eli dopamiini. Tämä julkaisu kertoo siitä.
Dopamiinin rooli on evolutiivisesti tärkeä, sillä se palkitsee selviytymisen kannalta tärkeistä asioista. Dopamiinin rooli on täten hyvin keskeinen aivotoiminnassa, missä piilee myös sen kohtalokkuus.
Dopamiini antaa lupauksen palkinnosta, mutta kun tavoite on saavutettu, ei siitä pystytä nauttimaan. Dopamiini käskee meitä haluamaan lisää ja tekee meistä lopulta tyytymättömiä.
Euforinen tunne, kuten rakastuminen tai uuden työn viehätys voi mennä nopeasti ohi: alamme kaipaamaan yhä uusia palkintoja.
”Jos on saanut tienattua ylimääräiset tuhat euroa, saa sen saavutettuaan dopamiiniannoksensa vasta, kun on asettanut itselleen tavoitteeksi kaksi tuhatta.”
Yhä vain paremman työpaikan löytäminen käynnistää samat mekanismit.
Dopamiini ei välitä oikeasta ja väärästä: mielihyvä ohjaa meitä usein voimakkaammin kuin järkeilymme.
Loistava esimerkki jälleen luolaihmisen aivojemme otteesta meihin sekä tuon otteen mahdollisista seuraamuksista.
Ps. törmään usein kuviin, jossa puhutaan omien ”unelmien tavoittelusta” tai ”kasvun asenteesta ja uusien tavoitteiden asettamisesta”.
Nuoli, joka kuvastaa monesti suuntaa, johon meidän toivotaan kurkottavan (esim. ”Comfort Zone -> Fear Zone -> Learning Zone -> Growth Zone ->”), herättää aina pohtimaan, että mikä on se tuntematon alue, johon nuoli jatkaa matkaansa
Onko ulkoreunoilla häämöttävä alue ”rikkoutuneiden unelmien-alue” vai kenties ”yliyrittämisen ja ahdistuneisuuden alue?”
Mikä olisi näissä kuvissa siis se ”Goldilock-zone” eli alue, jossa osaamme pysähtyä ja olla edes hetken aikaa onnellisia, ilman jatkuvaa uusien palkintojen (turhaakin) tavoittelua?
Linkki mainioon Ylen juttuun dopamiinista:
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2019/08/26/yksi-ainoa-aivokemikaali-saa-meidat-kohtalokkaalla-tavalla-haluamaan-jatkuvasti
Jutussa mainittu kirja, jonka olen myös lukenut, ja joka on aivan huikea.
The Molecule of More: How a Single Chemical in Your Brain Drives Love, Sex, and Creativity—and Will Determine the Fate of the Human Race (Lieberman & Long 2018).