Tämä on toinen osa neliosaisesta ”Luovuuden historia”-blogitekstisarjasta, jossa heittäydytään luovuuden historiallisiin narratiiveihin. Blogisarjassa vastataan mm. sellaisiin kysymyksiin, kuten miksi ja mistä luovuus sai alkunsa? Millaisia historiallisia vaiheita luovuus on käynyt läpi? Ja miten ajatus luovuudesta on historian saatossa muokkautunut nykyiseen muotoonsa? Koko sarja on suomennos teoksen ”Cambridge Handbook of Creativity” ensimmäisestä luvusta Creativity: Historical Perspective (Kaufman, J. & Glăveanu, V. 2019).
Tervetuloa mukaan!
KESKEINEN HISTORIALLINEN NARRATIIVI
Ennen kuin syvennymme käsittelemään luovuuden erilaisia “historioita”, ja erityisesti sellaisia väittelyitä, joita näistä käydään tutkimuskentällä, on tärkeää tunnistaa eräs asia. Keskuudessamme vallitsee eräänlainen johtava narratiivi siitä, millaisen historiallisen evoluution luovuus on konseptina käynyt läpi. Tämä narratiivi on melko suoraviivainen (kts. Dacey, 1999; Kearney, 2009). Aina antiikista läpi keskiajan luovien tekojen ajateltiin olevan seurausta jumalaisesta inspiraatiosta. Renessanssiaika merkitsi alkua pitkälle ”muutokselle”, sillä tänä aikana luovuuden keskiöön nostettiin Jumalan sijasta ihminen. Tämä muutos huipentui valistuksen ja romantiikan aikana, mm. neroja ylistäviin muotokuviin. Luovuuden tieteellinen tutkimus kiihtyi toisen maailmansodan jälkeen. Kiihtyminen johti lopulta siihen, että kaksi lähestymistapaa, jolla tähän ilmiöön tartuttiin, individualistinen ja sosiaalinen, asettuivat parempaan tasapainoon tutkimuskentällä. Luovuuden historia heijastelee ennen kaikkea sitä, kuinka pitkäaikaista etsintämme on ollut, kun sopivia selitysmalleja kysymyksille, kuten miten ja miksi luomme, on jäljitetty historian saatossa. Vastaukset näihin kysymyksiin suunnattiin alun alkaen täysin yksilön ulkopuolelle, Jumalaan tai jumaliin, kunnes vähitellen huomio kohdistettiin yhä enemmän sisäsyntyisiin tekijöihin eli henkilön kykyihin ja luonteenpiirteisiin. Seuraava käänne saattaa olla jo tapahtumassa, sillä nykyinen globaali aika, kaiken verkostomaisuuden ja jatkuvan viestinnän keskellä, saattaa merkitä uudenlaista, hitaasti etenevää muutosta tavoissamme ajatella sitä, mitä luovuus meille edustaa.
Olisi suhteellisen helppoa tarkastella luovuuden historiallista narratiivia jakamalla se ikään kuin kahteen selvään päävaiheeseen. Vaiheet voitaisi jakaa aikaan ennen Guilfordin vuonna 1950 Amerikan psykologien yhdistyksessä (APA) pitämää puhetta – sekä aikaan sen jälkeen. Tässä, merkkipaaluksikin kutsutussa vetoomuksessa, Guilford vaati lisää luovuuden tutkimista psykologian alalle. Vetoomusta voidaan pitää vedenjakajana monellakin tapaa, sillä se johti mm. seuraaviin asioihin: luovuuden tutkimukseen ja koulutukseen alettiin panostamaan yhä enemmän; luovuutta alettiin tarkastella asianmukaisesti omana ilmiönään, eikä vain muihin ilmiöihin epäsuorasti liittyvänä asiana; sana konvergenssi tuli osaksi yleistä kielenkäyttöä (Dacey, 1999; Kaufman, 2016a; Runco & Albert, 2010). Simonton (2001) huomauttaa, että toiset ovat puolestaan omaksuneet ”kattavamman” lähestymistavan, jossa luovuuden tutkimisen aikakaudeksi tulisi käsittää, ei pelkästään aikaa jälkeen vuoden 1950, mutta myös kokonainen vuosisata ennen sitä (kts. myös Glăveanu, 2019). Tässä tekstissä rakennetaan vieläkin laajempi lähestymistapa, jossa tarkastelujakso aloitetaan, Weinerin (2000) aiempaan tutkimukseen nojautuen, niinkin aikaisin kuin esihistorialliselta ajalta.
ALUSSA

Tiedämme varsin vähän esihistoriallisen ajan luovien tekojen ja tuotosten luonteesta, arvostuksesta sekä merkityksestä. Varmana voidaan kuitenkin pitää erästä perustavanlaatuista ristiriitaisuutta: vaikka yleisesti ajatellaankin, että tuon ajanjakson yhteiskunnat olivat alkukantaisia, pysähtyneitä sekä haluttomia muuttumaan, eräät kaikkien aikojen merkittävimmistä historiallisista inventioista saivat alkunsa tuona aikana. Tällaisiin lukeutuivat mm. eläinten kesyttäminen (niin hyötykäyttöön kuin kotieläimiksi), aakkosten keksiminen, kaupunkien rakentaminen sekä sellaisten merkittävien taideteosten luominen, joiden arvo säilyy edelleen. On tärkeää huomata, että jo tuon ajan ihmiset tunnistivat jotkin luomukset riittävän arvokkaiksi, jotta ne haluttiin sekä säilyttää että luovuttaa perinnöksi. On kuitenkin vaikeaa arvioida, kuinka näitä luomuksia todella arvostettiin esim. rahallisesti tai millaista arvostusta niiden tekijöiden kädentaidoille osattiin antaa. Hyvin todennäköisesti, ensimmäisten kirjoitettujen merkintöjen perusteella, luovuus nähtiin jumalallisena ilmentymänä. Kyseinen konsepti voidaan helposti tunnistaa heprealaisesta Raamatusta, jossa kertomuksen alussa Jumala luo taivaan ja maan täysin tyhjästä (ex nihilo) – mikä ehdottomasti edustaa mitä suurinta ja vertaansa vailla olevaa luomisvoimaa. Ja kuten Weiner (2000) korostaa, tällä ensimmäistä suurta luomistyötä kuvaavalla kertomuksella, oli suuri vaikutus läntisen maailman ajatteluun, minkä lisäksi se herätti aikoinaan syvää kunnioitusta Luojaa kohtaan. Ajateltiinhan tuolloin, että ihmiset, jotka olivat Jumalan kuviksi luodut, voisivat osallistua Hänen luomistyöhönsä noudattamalla käskyä olla hedelmällisiä – ja täten lisääntyä. Tässä mielessä ihmisen luovuuden ajateltiin olevan varsin rajallista ja vain Jumalan ohjeistuksia hyvin tiukasti jäljittelevää (Weiner, 2000, s. 26).
Mielenkiintoista lisäksi on, että varhaiset kreikkalaiset, jotka tunnetaan eräistä suurimmista taidonnäytteistä antiikin aikana, olivat yhtä lailla varautuneita ihmisen luovuuden suhteen. Ajatellaan vaikka Prometheuksen legendaa. Tarussa hän varasti tulen ja antoi sen ihmiskunnalle, ja joidenkin versioiden mukaan, myös opetti ihmisille perusasioita, niin taiteista kuin tieteistä. Prometheuksen suurta uskallusta, hyväntahtoisuutta ja kekseliäisyyttä ei kuitenkaan juhlittu; hänelle päinvastoin langetettiin tottelemattomuudesta jumalien ikuinen rangaistus. Prometheuksen kohtalo on varoittava esimerkki siitä, miten liian ”luovana” olemiseen sekä maailmankaikkeuden järjestyksen häiritsemiseen liittyy niin vaaroja kuin mahdollisia seuraamuksia. Kreikkalaisissa tragedioissa usein korostetaan samaa viestiä, ja niissä yleisöä varoitetaankin liiallisen riskinoton sekä jumalien loukkaamisen riskeistä. Tokihan on niin, että jumalat vastavuoroisesti myös inspiroivat ihmisiä. Homer, esimerkiksi, omisti runojaan jumalille, ja Plato usein ylisti muusia eli kreikan mytologian taiteiden ja tieteiden jumalattaria. Tämä huomattavan kaksijakoinen suhtautumisessamme luovuuteen sai, kaiken kaikkiaan, alkunsa antiikin ajoista: palvottu ja vaarallinen, moraalinen ja moraaliton; harmoninen, mutta myös mahdollisesti vahingollinen (Mason, 2003).

Edellä esitetty perintö kulkeutui aina keskiajalle saakka, kun ainakin läntisessä Euroopassa avoimesti uskottiin, että ihmisillä ei ole todellista kykyä omaehtoiseen luomiseen; tätä kykyä pidettiin vain Jumalan etuoikeutena. Ja silti, paradoksaalista kyllä, kirkko oli usein tukemassa juuri sellaisten luomusten toteuttamista, joita yhä nykyäänkin arvostetaan kaikkien aikojen merkittävimpinä kuvanveiston, maalaustaiteen, metallityön ja arkkitehtuurin saavutuksina. Näiden luomusten tarkoitus oli ylistää Jumalaa, ja siksi teosten tekijöillä oli tapana jättää kaikenlaiset tunnusmerkit yksilöllisestä tyylistä sekä muut mahdolliset viittaukset itsestä kokonaan pois. On kuitenkin todennäköistä, että yksilöllisyydellä oli paikkansa erityisesti silloin, kun työtä (hyvin usein) tehtiin yhteistyössä, esim. eri ammattikuntien, kuten käsityöläisten tai artisaanien killoissa. Keskiajan yhteiskunnat eivät olleet pysähtyneitä, vaan enemmänkin jatkuvan muutoksen tilassa, kuten on voitu todeta tuon ajan kaupunkien, teknologian ja kaupankäynnin ripeästä kasvusta.
Tämä kulttuurisen edistyksen huippu saavutettiin renessanssiaikana, mikä oli ensimmäinen historiallinen aikakausi, mikä juhlisti luovuuden ihannetta ja uudelleensijoitti sen Jumalasta mieheen (valitettavasti naiset pysyivät edelleen poissuljettuna tästä ajatuksesta). Ajan henki hämärsi rajaa ihmisen ja Jumalan välille. Useat merkittävät keksinnöt, kuten kirjapaino, tarjosivat ihmisille ennennäkemättömän kyvyn välittää ideoita toisilleen sekä saavuttaa uutta tietoa. Tämä oli myös todellista kulta-aikaa sekä keksimiselle että löytöretkeilylle (esim. uuden maailman löytyminen), nokkeluudelle ja kaupankäynnille (mikä ennakoi kapitalismin syntyä) sekä sellaiselle käytökselle, mikä rohkaisi niin yksilölliseen ajatteluun kuin kovaan työhönkin (uskonpuhdistuksen avulla). Renessanssiaika mahdollisti sen, että luovat tekijät saivat sekä tunnustusta töistään että korvauksen palveluistaan. Tämän seurauksena luovien tuotosten tekeminen lisääntyi vauhdilla niin taiteissa kuin muillakin aloilla. Erityisen yllättävää ei ole, että monet tämän ajan suurimmista luojista, kuten Leonardo da Vinci, olivat polymaattisia neroja eli yleisneroja (neroja monella eri alalla). Uudenlainen ajattelutapa neroista, joista keskustellaan tämän sarjan myöhemmissä osissa, sai juurensa tältä aikakaudelta. Kuitenkin sekä renessanssin aikana että sen jälkeen ihmisen luovuuteen suhtauduttiin edelleen epäilyksellä; tällaisen asenteen voidaan nähdä heijastuvan mm. sellaisista lähteistä kuin Shakespearen näytelmistä (kts. Pope 2005)

Valistuksenaika muutti luovuuden toimintaympäristöä radikaalisti. Uudenlaisen ajattelun myötä usko ihmisten älykkyyden voimaan sekä kykyyn muuttaa maailmaa vahvistui. Tämä tarjosi perustan uudelle näkökulmalle, jonka mukaan luovuus olikin huomattavasti yksilöllisempää. ”Se, mitä laajalti pidämme itsestään selvyytenä nykypäivän yhteiskunnassa, oli aikoinaan melko radikaali oppi” (Weiner, 2000, s. 66). Ajatus edistyksestä, erityisesti tieteellisestä edistyksestä, muodostui tänä aikana erittäin suosituksi. Edistys puolestaan ravitsi taloudellista vallankumousta sekä kaikkia siihen yhdistettäviä keskeisiä teknologisia ja sosiaalisia läpimurtoja. Samaan aikaan sellaisesta asiasta kuin vaurastuminen kehittyi tavoiteltava hyve, vaikkakin sen saavuttaminen vaatisi muiden ihmisten tai luonnonresurssien hyväksikäyttöä. Näin yksilöllisyyden (individualismin) ideologia saavutti vahvan aseman. Ongelmanratkaisusta tuli paradigmaattinen eli yleisesti hyväksytty tapa ilmaista yksilön luovuutta, minkä myötä sekä Raamatun ylivalta että sen suvereeni auktoriteetti ja siinä esitetyt näkemykset luomisesta, tulivat haastetuiksi varsin perusteellisella tavalla (Dacey 1999). Järjen, järjestyksen ja edistyksen ylistys jätti monet aikalaiset kuitenkin tyytymättömäksi. Tämä tyytymättömyys synnytti romanttisen suuntauksen (romantiikka), mitä voidaan kiistatta pitää yhtenä niistä ajanjaksoista, jolla on ollut syvällisin vaikutus nykyaikaiseen käsitykseemme luovuudesta. Siinä missä valistuksen aikana keskiössä oli rationaalinen ”valaistuminen”, romantiikka toi mukanaan niin kärsimyksen, valloilleen lasketut fantasiat kuin epäjärjestyksenkin (Negus & Pickering, 2004). Seurauksena myös nerous nähtiin toisella tavalla. Nerojen nähtiin kuuluvan omaan nk. luonnolliseen luokkaansa (kts. luonnollinen luokka filosofiassa) – joka itseasiassa pian tultaisi patologisoimaan eli näkemään tämän ryhmän edustajat, tavalla tai toisella, psyykkisesti poikkeavina. Tähän aiheeseen palaamme myöhemmissä osissa.
Nykyaikainen kulttuurimme on huomattavasti epäileväisempi suhtautumisessamme nerojen ylistämiseen. Asiaa voidaan selittää sillä, että nykyään, mekaanisen uudelleentuotannon aikakaudella, luovuutta ilmaistaessa ollaan yhä läheisemmin tekemisissä kulttuurillisten aineksien sekoittumisen ja uudelleensekoittumisen kanssa. Suhteellisen helppo pääsymme kulttuuriin on johtanut huomattavasti laajamittaisempaan luovuuden ”demokratisointiin” verrattuna mihinkään aiempaan aikakauteen. Ero ”matalan” ja ”korkean” kulttuurin välillä on käynyt epäselvemmäksi ja monikulttuurillisuus johtanut meidän paljon lähemmäksi niin toisiamme kuin toiseutta (emme ole kuitenkaan välttämättä muuttuneet suvaitsevaisimmiksi tai avoimemmiksi yksilöiksi sekä yhteiskunniksi, kuten monet 2000-luvun alun tapahtumat asiaa havainnollistavat). Nopeus, konnektiivisuus sekä matkailu määrittelevät tätä aikaa. Tämän seurauksena tarvitsemme uusia, hajaantuneempia ja ihmisiä tehokkaammin osallistavia keinoja luovuuden toteuttamiseksi käytännössä (Clapp, 2016; Glăveanu, 2014).

”Internet on vahvistanut sitä nykyaikaista käsitystä, minkä mukaan luovuus voi olla peräisin keneltä vain, mistä vain ja milloin vain” (Weiner, 2000, s. 107). Samaan aikaan Internet on tehnyt myös mahdolliseksi ilmiön, minkä avulla mainetta voidaan saavuttaa hyvinkin nopeasti, joskin myös varsin lyhyeksi aikaa, sillä yleisöstä itsestään on tullut globaali, ja laajassa mittakaavassa ajateltuna, täysin anonyymi. Luovan työn ajatellaan tapahtuvan nykyään varsin kollaboratiivisissa ympäristöissä eli yhteistyössä toisten kanssa. Monin paikoin tällaiset ympäristöt eivät ole pelkästään suositeltavia, mutta jopa täysin välttämättömiä luovalle työlle. Kuvittele esimerkiksi kaikkia niitä keinoja, joilla keskivertoihminen voi olla luova jokapäiväisessä elämässään, kuten kommentoimalla jotain nokkelaa esim. Facebook-julkaisuun, muuntelemalla Internetissä kiertäviä meemejä luovalla tavalla tai julkaisemalla ottamansa kuvan Instagramiin. Nämä luovat teot (mitkä kuuluvat nk. mini-c -luokkaan eli luokkaan, joka käsittää arkipäiväiset henkilökohtaiset luovat teot; Beghetto & Kaufman, 2009, 2014) ponnistavat yhteisistä tavoistamme sekä ilmaista kulttuuriamme että jakaa niin puhuttua kuin kirjoitettua kieltä.
Kaikkein huomattavinta kuitenkin on, että aikana, jolloin taloudellisen vaurastumisen ja luovuuden välinen yhteys alkoi vankistua, luovuus ilmiönä nousi aivan uudelle tasolla. Luovuustutkimus on laajentunut ripeästi 1950-luvulta lähtien ja se on käynyt läpi monenlaisia vaiheita. Varhaisessa vaiheessa luovuudesta kiinnostuttiin eräänlaisena älykkyydestä kumpuavana ilmiönä. Sitten tapahtui muutos, jossa kiinnostus persoonallisuuksia ja poikkeuksellisen luovia yksilöitä kohtaan lisääntyi. Tästä suunnattiin uusille urille, jossa painotettiin niin luovuuden kognitiivisia kuin sosiaalisia näkökulmia, ja lopulta tie on vienyt nykyisiin sosiokulttuurillisiin, moniammatillisiin lähestymistapoihin (Sawyer 2012).
Ennen kuin päätämme tämän lyhyen kronologisen kertomuksen luovuuden ”keskeisestä narratiivista”, on tärkeää huomauttaa, että kuvailemamme historia edustaa hyvinkin fundamentaalisesti läntistä, ja laajassa mittakaavassa ajateltuna, erityisesti eurooppalaista sekä amerikkalaista historiaa. Tarkoituksena ei ole millään tavalla antaa ymmärtää, etteivätkö itäiset kulttuurit olisi luovia, taikka etteivätkö ne olisi kiinnostuneita luovuudesta, tai etteikö niiden historiallinen panos näkyisi luovuuden kehityksessä. Vaikka jotkut aasialaiset ovatkin väittäneet, että he ovat vähemmän luovia verrattuna läntisiin kulttuureihin (Ng 2001), on yleisemmin tunnustettu tosiasia, että itäiset kulttuurit ovat luovia monilla sellaisilla tavoilla, mitä läntisillä standardeilla ei osata arvostaa samalla tavalla (Kaufman & Sternberg, 2006; Niu & Kaufman, 2013).
Kuten Weiner (2000, s. 20) on ehdottanut, luovuuden historian tarkastelussa on syytä korostaa muutamia oleellisia seikkoja. Länsi ensinnäkin synnytti sanan ”luovuus”, minkä lisäksi se muokkasi sitä omaksi kuvakseen ja kolmanneksi teki siitä vielä ”vientitavaran” toimitettavaksi toisiin kulttuureihin ympäri maailman. Valitettavana seurauksena tästä on ollut, että läntiset yhteiskunnat ovat määritelleet itsensä niin luovuuden ”keksijöiksi” kuin sen erityisiksi perillisiksi. Samalla nämä yhteiskunnat ovat tarkoituksella tulleet kuvanneeksi sekä toisia ihmisiä että toisia kulttuureita epäluoviksi, traditionaalisiksi ja aikaan seisahtaneiksi. Mikäli luovuus on siis nykyaikainen arvo, kuten totesimme tämän tekstisarjan ensimmäisessä osassa, merkittävää on myös se, kuka päättää kussakin ajassa, mikä on luovaa ja mikä ei. Itäiset historiat odottavat tullakseen kirjoitetuksi, erityisesti sellaisilla tavoilla, mitkä ottavat huomioon paikalliset käsitykset luovuudesta, sekä tavat, joilla näitä tapoja itäisissä kulttuureissa on harjoitettu – kenties siis hyvin eri tavalla kuin läntisillä standardeilla luovuutta on ollut tapana sekä tarkastella että arvioida. (Lisää lukemista siitä, millaisia eroja läntisellä ajattelulla luovuudesta on verrattuna globaaliin etelän näkemyksiin, kts. Glăveanu & Sierra, 2015.)
Seuraavassa osassa (osa 3) tarkastelemme mm. suhtautumistamme neromyytteihin sekä pohdimme sitä, millaisia seikkoja olemme luovuudessa eri aikoina painottaneet.
Täydellinen lähdeluettelo löytyy osan 4 lopusta.