Tämä on kolmas osa neliosaisesta ”Luovuuden historia”-blogitekstisarjasta, jossa heittäydytään luovuuden historiallisiin narratiiveihin. Blogisarjassa vastataan mm. sellaisiin kysymyksiin, kuten miksi ja mistä luovuus sai alkunsa? Millaisia historiallisia vaiheita luovuus on käynyt läpi? Ja miten ajatus luovuudesta on historian saatossa muokkautunut nykyiseen muotoonsa? Koko sarja on suomennos teoksen ”Cambridge Handbook of Creativity” ensimmäisestä luvusta Creativity: Historical Perspective (Kaufman, J. & Glăveanu, V. 2019).
Tervetuloa mukaan!
KOLME KESKEISTÄ DIKOTOMIAA
Luovuuden historialliset narratiivit eivät ole yhtenäisiä, eivätkä toisistaan erillisiä kertomuksia. On itseasiassa olemassa monta erilaista ”tarinaa”, jotka kaikki auttaisivat valaisemaan sitä, kuinka menneiden aikojen ajatukset ovat ruokkineet tämän päivän käytäntöjä ja käsitteitä. Erilaisten historiallisten sivujuonteiden huolellinen tarkastelu voisi itseasiassa auttaa ymmärtämään niitä monia väittelyitä, joita luovuustutkimuksen pariin on pesiytynyt (kts. Glăveanu, 2013, 2016). Tällaisten väittelyiden joukosta nouseekin esiin kolme selvää dikotomiaa eli kahtiajakoa. Näiden ristiriitaisuudet liittyvät sellaisiin kysymyksiin, kuten miten luovuus tulisi määritellä, miten sitä tulisi mitata sekä kuinka luovuutta tulisi edistää. Dikotomiat ovat:
- Luovuus: yksilöllistä ja/tai sosiaalista?
- Luovat artefaktit: ainutlaatuisuus ja/tai arvo?
- Luovat teot: ideat ja/tai toiminta?
On syytä muistaa, että vaikka näiden dikotomioiden ympärille muodostuukin jännitteitä nykypäivän tutkimuskentällä, on niistä jokaisella oma historiansa, ja usein on vielä niin, että nämä historiat risteävät toistensa kanssa. Tässä ja sarjan viimeisessä osassa pohdimme niistä jokaista vuorollaan. Nostamme esiin sellaisia asioita, kuten miten näistä dikotomian eri puolista on ajateltu menneisyydessä (joko yhtäjaksoisesti tai vain jonain tiettyinä aikoina) ja miten niistä ajatellaan nykyaikana. Viimeisessä osassa pohditaan myös tulevaisuuden suuntauksia.
YKSILÖLLINEN JA/TAI SOSIAALINEN
Onko luovuus ”sisäsyntyistä” eli kumpuaako se yksilön sisältä vai onko se jotain, minkä tarkastelu vaatii siirtymistä yksilön ulkopuolelle? Tämä kysymys on yhtä vanha kuin sivilisaatiomme historia. Luovuuden prosessien yksityiskohtaisempi tieteellinen tutkimus, joka aloitettiin toisen maailmansodan jälkeen, on perustunut sille olettamukselle, että luovuus kumpuaa yksilöstä itsestään, ja vielä tarkemmin määriteltynä kognition, affektin ja tarkoitushakuisen toiminnan välisestä vuorovaikutuksesta (kts. Gruber 1988). Ympäristö, erityisesti sosiaaliset suhteet, ovat muokanneet näiden välistä dynamiikkaa, mutta pitkälti vain ulkopuolelta käsin. Siihen ilmiöön, mitä kutsumme nykypäivänä luovuudeksi, liittyy olennaiselta osin tämä näkemyksemme jokaiselle yksilöllisestä mielestä. Mutta silti, kuten aiemmissa osissa on kuvailtu, tämä nykyään hyvin laajalle levinnyt näkemyksemme olisi tuntunut varsin järjettömältä vielä muutama vuosisata sitten. Ensimmäiset näkemyksemme luovuudesta (kts. blogisarjan osat 1 & 2) ajattelivat sen olevan lähtöisin täysin yksilön ulkopuolelta, Jumalan ihmisille suomana asiana.
Kuinka siis lopulta tulimme siihen pisteeseen, että (luovuudesta osalta) ensisijaistimme yksilön hänen ympäristöönsä tärkeämmäksi tekijäksi? Luovuuden historiallinen tarkastelu nostaa esiin merkittävän seikan: luovuus on edennyt asteittain kohti yhä tarkkarajaisempaa yksilöllistämistä. Asteittain etenevä prosessi alkoi renessanssista, kiihdytti vauhtiaan valistuksen ja romantiikan aikana, ja saavutti huippunsa nykyisissä uusliberalistisissa, kapitalistisissa yhteiskunnissa. Viime vuosisatoina tätä prosessia ovat leimanneet makrososiaaliset muutokset (esim. yksilönvapautta korostaneet julistukset, jotka vahvistuivat Amerikan ja Ranskan vallankumousten seurauksena) sekä monien sellaisten käytäntöjen vakiintuminen, jossa yksilöiden henkilökohtaiset luovat aikaansaannokset huomioidaan entistä paremmin (esim. tekijänoikeuslait, joiden tarkoituksena on henkilökohtaisella tasolla turvata riittävät taloudelliset kannustimet jonkin uuden luomiseen). Viime vuosikymmeninä luovuuden yksilöllistäminen on asettunut, tiettyyn pisteeseen asti, sopivaan harmoniaan samaan aikaan korostuneen luovuuden demokratisoinnin kanssa. Olemme siis edenneet maailmasta, jossa vain Jumalalla oli kyky luoda jotain todellista ja aitoa, maailmaan, jossa luovia neroja ylistettiin, ja tästä maailmasta vielä nykyiseen käsitykseemme, jonka mukaan kaikilla on potentiaalia luovuuteen, ainakin jossain muodossa (Weiner, 2000, s. 257).
Luovia neroja käsittelevä historiikki kiteytyykin näihin edellä mainittuihin keskeisiin väittelyihin. Näissä debateissa on kautta historian mm. pohdittu, että luovatko ihmiset todella jotain vai onko luominen vain Jumalan luomisen jäljittelyä, ja toisaalta, mikäli ihmiset luovat, niin onko ”luovuuden lahja” suotu kaikille ihmisille vai ovatko vain muutamat, harvat ja valitut, saaneet sen kohtalokseen.
On syytä huomata, että tällainen huomautus, jossa vain tiettyjen yksilöiden etuoikeutta luovuuteen korostetaan, edusti vuosisatoja sitä tapaa, jolla luovuudesta puhuttiin, ennen kuin koko termiä oli edes keksitty. Nykyään tällaisilla huomautuksilla viitataan henkilöihin, jotka edustavat erittäin korkeatasoista luovuutta (tai älykkyyttä tai johtajuutta, kts. Simonton 2009). Ensimmäiset tieteelliset tutkimukset luovuudesta, joita suorittivat mm. älykkyystutkijat, kuten Francis Galton sekä Alfred Binet, suuntasivatkin mielenkiintonsa suuriin neroihin, tavoitteena oppia heistä (ja heidän luovuudestaan) jotain (A. Kaufman 2009).
Historiallisesti nerot ovat arvostettu erittäin korkealle, sillä he pystyivät todistetusti lähes yksikätisesti mullistamaan niin yhteiskuntia kuin muokkaamaan kokonaisia kulttuureita. 1700-luvulta lähtien nerot tulivat yhdistetyiksi “yksilöllisyyteen, oivalluksiin, käsittämättömiin taitoihin ja kykyihin sekä erityisesti tuotteliaisuuteen” (Mason, 2003, s. 111). Aivan kuten luovuus-ilmiökin nykyisessä muodossaan, tämä (radikaali) ajatus yksilöllistymisestä on, yhtä lailla, uudenaikainen historiallinen inventio.
Sanan genius (nero) juuret ovat latinan kielen sanassa genio, joka kääntyy englanniksi sanaksi creator (luoja) tai begetter (jnk. luoja). Mielenkiintoista on, että creator ei viitannut henkilöön itseen vaan paremminkin suojelusenkeliin (daimon), joka oli määrätty henkilölle, ja jonka tarkoituksena oli suojella sekä tämän omaisuutta että kotia (Negus & Pickering, 2004). ”Mies palvoi hänen geniustaan kotinsa jumalana; ja sekä keisarin Genius että Rooman kansalaisten itsensä Genius, saivat toreille jumalankuvia, joita palvottiin” (Weiner 2000, p.41). Näin ollen genius yhdistettiinkin alun alkaen niin yksilöihin kuin perheisiin, vaikka se ei varsinaisesti kuulunutkaan osaksi yksilöä itseään. Tämän ajatuksen sisäistäminen tapahtui asteittaisena prosessina. Sitä auttoi 1600-luvulla sellaisten kielellisten sanojen, kuten genio ja ingenium (sisäsyntyinen lahjakkuus), läheiset kirjoitusasut (Negus & Pickering, 2004).
1800-luvulla, erityisesti Galtonin (1874) työn johdosta, kävikin tosiaan niin, että nerous luokiteltiin osaksi nk. perinnöllisyysluokkaa (nature eli luonto) ja ympäristön (nurture eli kasvatus) merkitystä ei enää pidetty erityisen keskeisenä osana nerouden muodostumista. Kaikki oppineet eivät tuona aikana kuitenkaan jakaneet tätä näkemystä. William James oli yksi ensimmäisistä tieteilijöistä, joka esitti vahvoja näkemyksiä geneettisen periytyvyyden ja ympäristön vuorovaikutuksen merkityksestä nerouden kehittymisessä (Dacey 1999). Väittely siitä, pitäisikö neroutta pohtia yhä enemmän sosiaalisin termein sekä ideologisena kategoriana (jonka tarkoituksena on aina ollut edistää eräänlaista elitististä näkemystä tietyistä ihmisistä ja ihmisryhmistä tässä yhteiskunnassa) jatkuu yhä tähän päivään asti (Negus & Pickering, 2004).
Toinen historiallinen seikka, joka on johtanut kohti nerous-ilmiön vahvempaa sisäistämistä yksilöön, on ollut hulluuden ja nerouden välillä vallinnut läheinen suhde. Useiden suurten artistien, säveltäjien ja kirjailijoiden merkittävien luovien saavutusten taustalle, ja usein jopa selityksiksi, on esitetty heidän mielenterveysongelmansa. Tällaisia pohdintoja esittivät erityisesti 1800-luvun oppineet, kuten Benedict Augustin Morel, Cesare Lombroso ja Max Nordau (G. Becker, 2014), mutta kuten Eysenck (1995) oli jälleen kerran osoittava, tämän kaltaisilla asioilla on ollut tapana tulla yhdistetyiksi toisiinsa jo huomattavasti aiemmin historian saatossa. Latinan kielessä ei nimittäin tehty eroa sanojen hulluus ja inspiraatio välille: inspiraatio nähtiin usein eräänlaisena olomuotona, joka oli seurausta paholaisen riivauksesta.
Romanttisen tyylisuunnan edustajat puolestaan yhdistivät yksilöllisen nerouden mielenterveyshäiriöihin jopa siinä määrin, että jotkin romantiikanajan runoilijat ja artistit tulivat tunnetuiksi siitä, kuinka he ylistivät hulluutta. He tekivät näin osittain senkin takia, sillä he tunsivat jonkinlaista sisäistä pakottavaa tunnetta tällaiseen ylistykseen (Sawyer 2012); kuinka muuten he olisivat voineetkaan toteuttaa omaa luovuuttaan? Lisäksi G. Becker (2014) on esittänyt, että esitys hullusta nerosta olisi nimenomaan peräisin romantiikan ajan kuvastosta. Hän on väittänyt, että luovuuden ja mielenterveysongelmien välinen yhteys ei ole täysin tuulesta temmattu, ja että melkoinen määrä tutkimuksia itseasiassa tukee näkemystä, jonka mukaan neroilla olisi joko maanis-depressiivisia oireita tai mielialahäiriöitä. Vaikka jotkin tutkimukset tukevatkin stereotyyppistä näkemystä hulluista neroista (Simonton, 2014a, 2014b), monet aiempien tutkimusten johtopäätöksistä ovat sittemmin haastettu voimakkaasti (Schlesinger, 2009, 2012). Yleinen näkemys on, että luovuuden ja mielenterveysongelmien välinen yhteys tutkimusten perusteella on korkeintaan hyvin maltillinen (Kaufman, 2016b; kts. myös Carson, luku 14).
Kuinka nämä edellä esitetyt näkemykset heijastuvat sellaisiin kysymyksiin, joissa pohdimme, kuinka vahvasti yksilölliset tekijät määrittelevät neroutta – ja vielä yleisemmin luovuutta? 1950-luvun ajan henki tarjosi huomattavasti laajemman konseptin luovuudelle. Siinä luovuus nähtiin sekä moniulotteisena prosessina että sellaisena persoonallisuuspiirteenä, jota voidaan ja jota tulisi opettaa. Guilfordin (1950) kuuluisa APA-puhe (joka mainittu tämän sarjan osassa 2) pidettiin aikana, jolloin Yhdysvaltojen tieteellinen ja poliittinen ilmapiiri oli kypsä nk. pieni-c (eng. little-c) luovuuden (ts. jokapäiväisen luovuuden; Kaufman & Glăveanu, luku 2, Kaufman & Beghetto, 2009) sekä yksilön luovuuspotentiaalin tutkimiseen. Vaikka aiemmat tutkimukset olivatkin yrittäneet arvioida luovuutta divergenttiä ajattelua arvioimalla (Chassell, 1916), edistysaskeleet psykometriassa auttoivat kehittämään paljon parempia menetelmiä (kts. Plucker, Makel, & Qian, Luku 3).
Samaan aikaan Yhdysvaltojen sosiopoliittinen ilmapiiri, jota varjosti sekä kylmä sota että Venäjää vastaan käyty kilpajuoksu avaruuden herruudesta, edesauttoi seuraavaa käännettä, jossa niin lahjakkuutta kuin luovuuttakin alettiin painottamaan opetusjärjestelmässä (Cropley 2015). Luovuus alettiinkin nähdä yhä tasa-arvoisempana ihmisten välillä, ja samaan aikaan siirryttiin yhä kauemmas ajatuksesta, että luovuus kuuluisi vain eliitin etuoikeuksiin. Tästä seurasi, että ajatus siitä sidoksesta, joka vallitsi mielenterveysongelmien ja luovuuden välillä, muuttui entistä heikommaksi (Kaufman, 2014; Silvia & Kaufman, 2010). Lisäksi yhä enemmän huomiota annettiin sille mahdollisuudelle, että hyvä mielenterveys itseasiassa hyödyttäisi ja edistäisi luovuutta (Barron, 1963). Luovuudesta kasvoi vähitellen asia, jota juhlistettiin, ei pelkästään yksilöllisenä ominaisuutena, mutta myös henkilökohtaisena velvollisuutena. Voidaan nimittäin ajatella, että nykyäänkin Ihmisiin kohdistuu sellainen epäsuora olettamus, jonka mukaan heidän tulisi kehittää omaa luovuuspotentiaaliaan elääkseen onnistunutta elämää sekä antaakseen panoksensa yhteiskunnalle. Tällainen keskustelu sopii laajempaankin Yhdysvaltalaiseen kulttuurimaisemaan, jonka keskiössä ovat sellaiset arvot, kuten yksilöllisyys, ahkeruus sekä mielikuva ”oman onnensa seppänä olemisesta” (eng. self-made man).
On silti huomioitava, että tämä luovuuden demokratisointi ei kuitenkaan ottanut huomioon sosiaalisen ympäristön merkitystä, kuin ainoastaan jonain sellaisena asiana, mikä pitää kohdata ja jota tulee uhmata (enemmän luovuudesta uhmaamisen välineenä, kts. Sternberg 2018). Idea luovuudesta sellaisena prosessina, joka yhdistää ihmisiä luonnollisella tavalla toisiinsa, voidaan paikallistaa kahteen eri opinkappaleeseen 1900-luvun alusta: venäläiseen toiminnan teoriaan (Russian activity theory; esim. Vygotsky, 1930/2004) sekä amerikkalaiseen pragmatismiin (esim. Dewey, 1934). Vasta 1980-luvulla systemaattisempi tai yleisempi konsepti luovuudesta alkoi kukoistaa (esim. Csikszentmihalyi, 1988). Nykypäivän tiiviisti verkostoitunut maailma tarjoaa uusia mahdollisuuksia käsitellä tätä kahtiajakoa (yksilöllinen ja/tai sosiaalinen) sekä ”sosialisoida”, ei pelkästään luovuuteemme liittyviä toimintatapojamme, mutta myös teorioitamme luovuudesta (kts. Kaufman & Glăveanu, Luku 2).
Viimeisessä osassa tarkastelemme mm. sitä, millaisille luoville teoille ja tuotoksille on annettu historian saatossa eniten arvoa, ja miten esim. käsitöiden ja maalaustaiteen arvostus on muokkautunut vuosisatojen saatossa.
Täydellinen lähdeluettelo löytyy osan 4 lopusta.