Rehellisyys on olennainen tekijä ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Silti merkittävä osa ihmisistä toimii epärehdisti päivittäin (DePaulo ym. 1996). On esitetty, että epärehellisyys murentaa yhteiskuntaa sekä globaalilla että paikallisella tasolla (Wu ym. 2017), kuten työpaikoilla.
Epärehellisyyden neurokemian taustalle on tarjottu kahta kandidaattia: dopamiinia ja testosteronia.
Dopamiinia ei ole varustettu omatunnolla. Puhdas himo toimii sen polttoaineena. Kun dopamiini polkaisee moottorinsa käyntiin, se tukahduttaa syyllisyyden tuntemukset. Syyllisyys on tunne, josta vastaa täysin eri kemikaalit (nk. ”tässä ja nyt”-kemikaalit), jotka säätelevät meidän sen hetkisiä tunnetiloja.
Dopamiini kykenee inspiroimaan meidät kunnioitettaviin tekoihin, mutta se saa meidät myös toimimaan petollisesti, jopa väkivaltaisesti, jonkin asian saavuttamiseksi.
Dopamiini välittää vain siitä, saako se enemmän, ei moraalista. Dopamiinille voima ja petos ovat ainoastaan työkaluja, joilla jokin asia voidaan saavuttaa.
Israelilaistutkijat (Schurr & Ritov 2016) suunnittelivat koeasetelman, jolla he halusivat ymmärtää paremmin, miksi ihmiset huijaavat. Tutkimuksessa pelaajat asettuivat pelaamaan erilaisia pelejä toisiaan vastaan.
Ensimmäisessä pelissä kyse oli puhtaasta tuurista: tarkoituksena oli arvata näytölle ilmestyvä kuva. Tässä pelissä huijaaminen oli ts. mahdotonta.
Toinen peli oli erilainen. Siinä ensimmäinen pelaaja heitti paria noppia, minkä jälkeen hän ilmoitti saamansa tuloksen toiselle pelaajalle. Mitä suurempi ilmoitettu tulos oli, sitä enemmän ensimmäinen pelaaja, ja sitä vähemmän toinen pelaaja sai rahaa. Tässä pelissä huijaaminen ei ollut pelkästään mahdollista, se oli tehty helpoksi.
Ne pelaajat, jotka voittivat ensimmäisessä pelissä (jossa arvattiin kuvia), huijasivat noppapelissä selvästi keskivertoa enemmän. Ensimmäisen pelin häviäjät puolestaan raportoivat (keskimäärin) rehellisiä tuloksia. Tutkijoiden mukaan oli yli 99 % mahdollisuus, että ensimmäisen pelin voittajat huijasivat noppapelissä.
Seuraavassa vaiheessa koeasetelmaa muutettiin. Kilpailun sijasta ensimmäisessä pelissä kyse oli lottoamisesta, puhtaasta tuurista. Tämä muutos koeasetelmassa poiki hyvin erilaisia seuraamuksia.
Lotto-asetelmassa voittaneet eivät huijanneet sitä seuranneessa noppapelissä. He itseasiassa jopa aliraportoivat tuloksiaan, ikään kuin tarjoten osan voitontunteesta myös lotossa hävinneille kanssapelaajille.
Tutkijat eivät oikein tienneet, kuinka tuloksia tulisi tulkita. He esittivät teorian, jonka mukaan kilpailuasetelmaan puetun kilpailun voittajat sallivat itselleen eräänlaisen etuoikeutuksen huijata seuraavissa peleissä. Mikäli voittaminen tapahtui kuitenkin puhtaan onnen seurauksena, tämä ilmiö ei toistunut.
Daniel Lieberman ja Michael Long esittävät kirjassaan ’The Molecule of More’, että dopamiinifiilis, joka voiton seurauksena syntyy, virittää meidät janoamaan lisää. Kyse on myös monella tapaa evolutiivisesti tärkeästä tunteesta – voittaminen vie meidät lähemmäs primäärisiä tarpeita, kuten ruokaa ja seksiä.
Wu ja kumppanit (2017) tarjosivat dopamiinin lisäksi myös toista kandidaattia selittämään sitä, miksi voittoisaa tunnetta seuraa usein huijaaminen seuraavassa pelissä. Heidän mukaansa kilpailussa voittamista seuraa voimakas testosteroniboosti, mikä puolestaan voimistaa käytöstä, jossa voiton seurauksena kohonnut status halutaan säilyttää.
”Nälkä kasvaa syödessä” kuuluu suomalainen aforismi. Nälän kasvaessa sallimme toisinaan itsellemme kenties myös etuoikeutuksen tyydyttää kurnivaa vatsaa vilpin avulla. On kyse sitten urheilussa, työelämässä tai harrasteissa menestymisestä.
Epärehellisyyden kokeminen sekoittaa aivojemme neurokemian pitkäksi aikaa. Työelämässä haavat eivät parane hetkessä, pahimmillaan syntyy vilpillisyyden kierre, jota voi olla vaikea saada katkaistua riittävän ajoissa.
Ja kaiken taustalla saattaa vaikuttaa vain muutamat molekyylit. Ja ne saavat meidät janoamaan koko ajan lisää. Jopa huijaamaan, mikäli emme osaa kontrolloida niiden toimintaa.
Aivojemme toiminnan ymmärtäminen auttaa meitä ymmärtämään käytöstämme.
Lumitihkun keskeltä,
Teemu
LÄHTEET:
DePaulo B. M., Kashy D. A., Kirkendol S. E., Wyer M. M., Epstein J. A. (1996). Lying in everyday life. J. Pers. Soc. Psychol. 70:979.
Wu, Y., Blue, P. R., & Clark, L. (2017). Commentary: Winning a competition predicts dishonest behavior. Frontiers in neuroscience, 11, 417.
Schurr, A., & Ritov, I. (2016). Winning a competition predicts dishonest behavior. Proceedings of the National Academy of Sciences, 113(7), 1754–1759.
Lieberman, Daniel Z.; Long, Michael E.. The Molecule of More (p. 108). BenBella Books, Inc.. Kindle Edition.